En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Viime sunnuntaina oli niin hieno päivä, etten löydä sopivia adjektiiveja sitä kuvaamaan. Tai löydän! Upeaa, mahtavaa, ihanaa ja niin siistiä. Parasta ikinä!
Olin viime vuoden lopussa päättänyt, että haluan keväällä juosta puolimaratonin. HCR ei houkutellut ja mieli teki ulkomaille. Olin jo Itävallan vaihtoaikana miettinyt, että jonain päivänä haluaisin Wieniin juoksemaan, mutta silti googlettelin muitakin vaihtoehtoja. Lopulta, vähän silleen "hups vaan" ilmoittauduin Wienin puolimaratonille, joka juostiin viime sunnuntaina, 23.4.2017.
Synnytyksen jälkeen ei ihan heti tehnyt mieli lenkkipoluille ja ensimmäiset juoksukilometrit taitoin minireissaajan ollessa kolme kuukautta vanha. Wienin tulevaa puolimaratonia silmällä pitäen pidin lähinnä huolta omasta peruskunnostani. Kävelin, kävelin ja kävelin kilometritolkulla. Juoksin aina silloin, kun pääsin viettämään omaa aikaa. Ennen kaikkea pidin huolta, että lantionpohjanlihakset olisivat kunnossa. Vatsalihaksia en juurikaan treenannut. Muutamaa päivää ennen puolimaratonia aloin miettimään, että onko tässä hommassa järkeä. Kestäisikö mun peruskunto puolimaratonin verran? Mitä jos joku paikka hajoaisi? Synnytyksestä oli reilu viisi kuukautta ja en ollut täysin varma kunnostani.
Missään vaiheessa en asiasta sen suuremmin kuitenkaan stressannut. Olin päättänyt, että lähden juoksemaan Wieniin elämyksen vuoksi enkä tavoittele mitään aikaa. Jos joutuisin keskeyttämään, niin sitten tekisin niin. Halusin kokea, millaista on juosta Euroopan pääkaupungissa isossa väkijoukossa 21,1km. Ja niin minä sitten tein!
Wieniin lähdettiin ystäväporukalla jo perjantaina. Kisanumeroa hakiessa aloin innostua. Kävi miten kävi, niin juoksusta tulisi varmasti hieno kokemus. Verryttelin kävelemällä ympäri kaupunkia toimimalla turistioppaana ystäville. Tankkasin hiilareita syömällä omenastruudelia ja rahkatorttua. Aamulla ennen juoksua vetäisin mahan täyteen kaurapuuroa, puin juoksuvaatteet ylle, annoin minireissaajalle pusun ja suuntasin kohti lähtöpaikkaa, joka oli Tonavan toisella puolella Kaisermühlerin metroaseman vieressä.
Juoksupäivänä sää oli tuulinen ja lämpöä oli parhaimmilaan +12'c. Sää oli juoksua ajatellen todella hyvä, vaikka tuuli tuntui hyytävän kylmältä. Juoksin metrolle kilometrin verran ja jalat tuntuivat tönköiltä. Näilläkö mun pitäisi juosta, tuumin. Aloin jännittää metromatkalla ja kun olin vienyt kamat säilytykseen, aloin innostua ja kauhistua toden teolla.
Lähtöalueella järjestelyt toimivat moitteettomasti. Lähtöryhmät oli jaettu kuuteen ryhmään. Itselläni oli lähtöryhmä 3, johon kuului puolimaratonin 1:45-2:00 aikaa tavoittelevat. Tavarat sai viedä omalla kisanumerolla varustetulla tarralla olevassa muovisäkissä rekkoihin (jotka olivat kisanumeroiden mukaan jaoteltu). Samaisesta rekasta pystyi hakemaan tavarat sitten maalissa. Homma toimi tosi hyvin. Vessoja oli lähtöalueella tarpeeksi, joten jonossa ei tarvinnut kauan kärvistellä.
Eliittijuoksijat starttasivat paria minuuttia vaille yhdeksän aamulla. Ryhmät 1 ja 2 lähtivät tasan klo 9 ja ryhmät 3 - 4 klo 9.15 ja niin edelleen. Lähtöalueella jouduin odottelemaan puolisen tuntia ennen kuin starttilaukaus kuului. Tunnelma oli aivan loistava. Ihmiset olivat hyväntuulisia, innostuneita ja musiikin tahtiin oli kiva jammailla ja pitää itseä lämpimänä. Mahanpohjassa kutkutti kivasti. Kaikki se jännitys hävisi lähdössä ja tilalle tuli ilon tunne.
Kun starttilaukaus kuului, jouduin suuressa väkimassassa hetken aikaa kävelemään ennen ensimmäisiä juoksuaskelia. Ensimmäisenä ylitettiin Tonava ja siitä paineltiin Praterin upeaan puistoon ja sieltä aina Schönbrunnille ja keskustaan. Maali sijaitsi Rathausplatzilla. Reitti oli melko tasainen ja upeiden maisemien täyttämä. Kadut olivat pullollaan väkeä kannustamassa. Olin vain yksi pieni muurahainen juoksijoiden massassa, mutta silti tuntui, että ihmiset kannustivat myös juuri minua. Sain ihan älyttömästi virtaa muista juoksijoista, siitä tunnelmasta ja ennen kaikkea omasta fiiliksestä.
Juoksin koko puolimaratonin melko tasaista tahtia. Mihinkään paikkaan ei sattunut, jalkoja ei väsyttänyt, mahaan ei koskenut ja koko homma tuntui vaan niin...helpolta! Lenkkarit olivat suorastaan lentävässä kunnossa ja oma naamani loisti kuin Naantalin aurinko. Vesipisteitä oli viiden kilometrin välein ja noilla alueilla sai väistellä muovimukeja. Itse otin pienet hörpyt vettä 10km ja 15km kohdalla.
14 kilometrin kohdalla katsoin ensimmäistä kertaa kelloa. Se lähenteli puol 11:sta. Silloin hokasin, että tässähän olisi mahdollisuus juosta hyvä 1:50 aika, jota ennen en ollut alittanut. Siinä samassa alkoi se nälkä juosta alle 1:50. Kiristin hieman tahtia ja lopussa juoksin kovempaa, mutta en ottanut kovaa loppuspurttia.
Ja niin minä tulin maaliin ajassa 1:49:18 tehden oman ennätykseni puolimaratonilla. Maalissa ei väsyttänyt, vaan oli yksinkertaisesti niin iloinen ja onnellinen. Tämä oli mun juoksu ja mun juttu! Hyvän juoksun kunniaksi nautin maalissa lasillisen alkoholitonta olutta. Kippistin itselleni! Hyvä minä! Se tunne, kun ylittää itsensä ja tekee hyvän urheilusuorituksen. Siinä on vain sitä jotain!
Ja tiedättekö, pakko päästä ensi vuonna uudestaan juoksemaan ulkomaille.