Viime kesän kuumin ja hikisin kokemus tuli koettua Itävallassa. Tämä reissu jätti niin sanattomaksi, että pystyn nyt vasta kokemuksesta kirjoittamaan. Juoksu ei ole aina niin hauskaa ja ihanaa hommaa.
Kesäkuussa kävin juoksemassa Itävallassa Mozart 100 polkumaratonin. Tarkalleen ottaen matka ei ollut ihan maratonin mittainen, vaan 40,90 kilometriä pitkä. Lähtö oli St. Gilgenistä ja päättyi Salzburgin sydämeen Kapitelplatzille. Kiinnostuin tapahtumasta, kun UTMB sarjan tapahtumia selaillessa silmäni osui Itävallan kohdalle. Huomasin kisan olevan kesäkuussa, joka oli itselleni hyvä ajankohta ja itse maratonin reitti ja kohde näytti kiinnostavalta. Kaipuu Itävaltaan oli ollut kova, joten päätin yhdistää tällä reissulla kolme asiaa: juoksukilpailun, Itävallan järvi- ja vuorimaisemat sekä kahdenkeskisen irtioton arjesta. Kuulosti aika täydelliseltä omiin korviin! Ehdimme pari päivää ennen kisaa lomailla ja ihastella upeita maisemia niin vuorilta kuin järveltä käsin. Majoitumme St. Gilgenissä pari yötä ennen kisaa. Tuo kylä on kyllä hurjan soma vierailukohde ja paikka, jossa voi nauttia kauniin Wolfgangseen maisemista.
Kilpailu
Sanotaan tähän heti alkuun, että tämä matka oli itselleni kaikista rankin juoksukilpailu tähän asti, ainakin olosuhteiden osalta. Aurinko paistoi aamulla lähdön aikaan (klo 9) jo pilvettömältä taivaalta ja lämpötila lähenteli +25’c astetta. Päivän mittaan lämpömittari meni yli kolmenkymmenen ja kuumuus alkoi kurittaa juoksijaa ihan kunnolla.
Aamulla valmistautuminen meni omasta mielestä nappiin ja sain tankattua hyvin aamupalaa. En osannut jännittää tätä kilpailua niin paljon, mikä oli suorastaan ihme tai sitten kaikki loppupäivän tapahtumat ovat pyyhkineet muistini jännittämisen osalta. Odotin myös kovasti, että pääsisin juoksemaan. Karhunkierroksesta oli kulunut kolme viikkoa ja tunsin olevani hyvässä juoksukunnossa.
Lähdin alussa rauhallisesti liikkelle ja hoin itselleni, että nyt vaan rauhassa tekemään sellaista suoritusta, että pääsen maaliin. Ensimmäinen isompi nousu oli noin kolmen kilometrin kohdalla ja se eteni onneksi metsän siimeksessä, jolloin lämpö ei tuntunut niin pahalta. Edellisinä päivinä olin myös käynyt katsomassa läheisten vuorien nousuja ja todennut, että aika rauhassa kannattaa ottaa, ettei väsytä itseään heti alkuun.
Ensimmäisen nousun jälkeen matka eteni tosi mukavasti. Ensimmäinen huolto oli 9 kilometrin kohdalla, jossa vaihdoin ensimmäisen tyhjän lötkön täyteen. Huoltopisteiltä löytyi kattavasti syötävää ja juotavaa (red bullia tietysti kans, kun Itävallassa kerta oltiin), mutta turvauduin omaan huoltoon kaikilla huoltopisteillä. Reitillä oli yhteensä kolme huoltopistettä 9km, 19km ja 31 kilometrin kohdalla. Täytyy kyllä sanoa, että oli ihan huippua saada oma huoltaja kaikille huoltopisteille. Siitä oli myös iso henkinen tuki ja sain tsempit jatkaa matkaa.
En ollut valmistautunut ollenkaan siihen, miten paljon nestettä pitäisi juoda noin kuumassa säässä. Join paljon, mutta se ei riittänyt mihinkään. Noshtin vauhtikarkit ja geelit maistuivat alkumatkasta, mutta matkan edetessä ne alkoivat yököttää. Sain jonkin verran mäkiä kävellessä linssisipsejä syötyä, mutta lopulta nekään eivät maistuneet. 25 kilometrin kohdalla tuli huono olo ja oksensin pidemmän aikaa. Onneksi huoltoon ei ollut pitkä matka ja pääsin sinne tankkaamaan mehua. Olo helpotti heti, kun nesteet ja eväät tulivat ulos. Mielessäni ei käynyt keskeyttäminen niin kuin Kanarialla ja matkaa oli jäljellä vain 10 kilometriä. Tosin tuolle viimeiselle kympille osui kaikista isoimmat nousut, joten helppoa se ei ollut.
Viimeisen huollon jälkeen alkaa pisin ja korkein nousu Nocksteinille. Tämän jälkeen on mukavaa alamäkeä ja polkubaanaa, kunnes koittaa se viimeinen koetus eli Kapuzinerbergin nousu Salzburgin kupeessa. Vaikka olo oli helpottanut huomattavasti tulivat kaikki nautitut nesteet uudestaan ulos ja jouduin useamman kerran yökkäilemään loppumatkalla. Kilpatoverit pitivät kyllä hyvää huolta, sillä eräs mies seisoi vieressäni koko sen ajan, kun oksensin ja hoki, että hän ei jatka matkaa ennen kuin tietää olenko kunnossa. Lopulta sain sanottua, että kyllä olen ja juoksin hänen ohi loppumatkalla. Maalissa sainkin hämmentyneet onnentoivotukset, että miten ihmeessä selvisin maaliin ja vielä niin nopeasti. :D Tuon hetken muistan kyllä ikuisesti.
Viimeinen nousu Kapuzinerbergille oli yllättävän paha. Hokalla oli viimeinen vesipiste ennen nousua ja vesi ei ole maistunut pitkään aikaan niin hyvältä kuin tuolloin. Portaat tuntuivat loputtomalta ja sapetti, kun eräs nainen juoksi niin hyvällä fiiliksellä ja iloisena ohitseni. Miksi mulla ei voinut olla tuollainen olo?
Lasku Kapuzinerbergiltä Salzburgin sydämeen tuntui mahtavalta, vaikka epäilin ihan loppuun asti, että pääsenkö maaliin asti. Kun maalisuora vihdoin oli edessä ja tiesin ylittäväni maaliviivan, oli olo aikamoinen. Mä tein sen kaiken sen yökkäilyn ja hikoilemisen jälkeen. Mutta oliko se tämän arvoista?
Jälkifiilikset
Istuin maaliintulon jälkeen maalialueella sanattomana maassa ja olo oli tyhjä. Olin helpottunut ja iloinen, että pääsin maaliin, mutta oksentaminen kisan aikana oli rankka kokemus. Mietin, että jos juokseminen on tällaista, en halua juosta enää yhdessäkään kisassa enää ikinä. Sortsit olivat vitivalkoiset hikoilusta ja jalat kramppasivat niin paljon, etten meinannut päästä maasta ylös. Kun lopulta kömysin ylös ja sain vähän energiaa kehoon, alkoi olo helpottaa ja ehkä vähän hymyilyttääkin. Olin kyllä tykännyt reitistä ja maisemista ja löysin tästä kisakokemuksesta paljon hyviä asioita. Harmittaa silti, ettei keho ei kestänyt hellettä ja juoksua.
Loppuun vielä kisan tiedot:
Matka: 40,90km
Nousua: 1912m+
Aika: 4:47:52
Sijoitus: Naisten 16:sta (kokonaissijoitus 80/408)
Suosittelisinko Mozart 100 tapahtumaa? Kyllä, ehdottomasti. Järjestelyt olivat todella hyvät, viestintä onnistunutta ja kaiken kaikkiaan annan kisajärjestelyistä täydet pisteet.
Tapahtumasta sai jokainen kotiin viemisenä kehystetyn kuvan itsestään maalissa. Nyt tuo kehystetty kuva on meillä yöpöydällä (ei mun puolella sentään). Aina aamuisin lapsi katselee kuvaa ja näyttää, miten äiti juoksee maaliin ja hurraa. Ehkä siis tästäkin reissusta jäi jotain muutakin käteen, kuin pelkkä mitali ja harmitukset. Nimittäin aina voi näyttää esimerkkiä muille, miten ei anneta periksi ja lopussa kiitos seisoo. :)