Matkalla Pohjois-Koreassa osa 2: Mikä Pohjois-Koreassa matkailijaa odottaa

Tässä O:n kirjoittaman Pohjois-Korean postaussarjan odotettu kakkososa, joka avaa vielä enemmän lukijoiden silmiä. Tässä maassa ei omatoimimatkailla ja valokuvailla oman mielen mukaan..

Kannattaako Pohjois-Koreaan sitten mennä. Toivottavasti tämä blogin toinen osio antaa edellisen pohjalta siihen vastauksia. Ennen matkaa on jo hyvä tiedostaa se fakta, että kannat rahaa myös sulkeutuneen, diktatuurin kautta kansalaisiaan sortavan valtion kassaan – halusitpa sitä tai et. Täällä et voi valita. Valitettavasti.

Kaikki elektroniset yhteydenpitovälineet kännykästä ja tietokoneesta lähtien piti siis jättää Kiinan puolelle jo ennen saapumista maahan. Kamerana sai tuolloin olla vain tavallinen pokkarikamera, myöhemmin olen kuitenkin lukenut näiden sääntöjen jo höllentyneen. Myös passi kerättiin pois, tilalle annettiin A4:n, jossa maahantulolupa, perustietosi ja kuvasi – kaikki koreaksi. Huolestuneille matkalaisille muuten tiedoksi, että mitään merkintää maassa käynnistä ei passiisi jää. Ehkä parempi niin. Ja jos peli ei vielä tullut selväksi, käydään vaatelaukut läpi armeijamaisen tehokkaasti ja tarkasti rajaa ylittäessä. Sama kuvio toistuu maasta poistuessa sillä erotuksella, että myös kameran kuvasaldo ratsataan läpi.

Kuinka minä sitten sain läpi tässäkin blogissa näkyvät muutamat kuvat, joiden ottaminen oli ehdottomasti kielletty (mm. ihmisistä ja maaseuduilta)? Veistin aamiaispöydässä tarjoiluveitsellä boksereideni resoriin reiän ja pujotin muutaman muistikortin sinne. Kameraan jätin sen, jonka tiesin miellyttävän rajaviranomaisten silmää.

Mukaamme liittyivät jo alussa oppaat, jotka seuraavat jokaista liikettäsi. Missään et saa liikkua yksin, ellei saarelle eristettyä hotellia lueta mukaan. Kun oppaat puhuvat, on kysyminen sallittua, mutta aggressiivista tai väittävää tyyliä ei tule käyttää. Turistin odotetaan olevan kiinnostunut Pohjois-Koreasta maana ja paikalliset myös uskovat, että olemme maassa silkasta ihailusta demokraattisen kansantasavallan järjestelmää kohtaan.

Se, miksi pohjoiskorealaisilla on kurjaa, on länsimaalaisten, pääasiassa ”amerikkalaisten imperialistien” syytä. ”Rakas johtajamme pitää meitä huolta.” Vierailuni aikanahan valtikkaa kantoi vielä Kim Jong-il.

Turisti on siis maassa tutkimusmatkalla. Tehtävänä ei ole mennä kertomaan, miten asiat pitäisi asetella – toisaalta se ei edes onnistuisi, koska paikallisten kanssa ei oppaita lukuun ottamatta ole lupa ottaa minkäänlaista kontaktia.

Suuri ja mahtava….?

Jos junamatkamme toi mieleen 1950-luvun Neuvostoliiton (matkallemme oli mukana yksi lähes tuon ajan Neuvostoliiton kokenut henkilö, joka vahvisti tämän mielikuvan) sama näky kohtasi Pjonjangissa ensimmäisenä päivänä auringon noustua. Kaiken halutaan näyttävän suurelta, mahtavalta ja voimakkaalta. Edesmenneen presidentti Kim Il-sungin patsaita ja kuvia on joka puolella. Paljon huonommaksi ei jää Kim Jong-il, jonka patsas koristaa niin ikään jokaista korttelinkulmaa. Patsaat ovat jättiläismäisiä, ihan kuin Leninin tai Mao tse-tungin aikoinaan. Kaikkialla on porpagandajulisteita ja tekstejä, joissa kiitetään ja ylistetään Kimin johtajasukua. Ei todellakaan jää epäselväksi, kuka komentaa – kuka on herra talossa.

Turistien ohjelma alkaa aamupalan jälkeen noin kello 8 aikaan ja vuorossa on tietysti perinteisiä patsas- ja temppelivierailuja kumarruksineen ja kukituksineen. Olen matkaillut paljon, mutta jotenkin olo epätodellinen, kun saavun aukiolle, jossa näen jättimäisen Kim Il-sungin patsaan ja takanani juche-tornin. Nykyisinhän patsasrivistö kyseisellä paikalla on kasvanut yhdellä, kun poika kapusi isänsä rinnalle. Yksityiskohtana muistan hyvin, kun kävimme ostamassa (pakollisen) kukkakimpun viidellä eurolla aukion pienestä kukkakioskista. Kun kukat oli laskettu ja kumarrukset annettu, nousimme takaisin bussiin. Vilkaisin taakseni ja huomasin, että sama kukkamyyjä keräsi kaikki kukkapuskat ja vei ne takaisin kioskiinsa juuri siihen samaan paikkaan ja asentoon, josta me ne hetkeä aikaisemmin olimme ostaneet. Hyvä bisnes!

Kimin suvulle pitää turistienkin osoittaa aukotonta kunnioitusta. Kaikkien pohjoiskorealaisten rintapielusta koristaa johtajan kuvasta tehty pinssi, jota ei saa koskaan osoittaa sormella. Se on epäkunnioittavaa – tämän jouduin opettelemaan kantapään kautta, onnekseni en toistanut virhettäni enää myöhemmin.

Kaikissa rakennuksissa, junavaunuissa, metrossa ym. johtajien taulut seisovat vierekkäin, ja aina sillä keskeisimmällä kunniapaikalla. Niiden tulee olla viimeisen päälle kiiltäviä, niiden osoittaminen ei tule kyseeseen missään tilanteessa. Jo tässä vaiheessa alkoi olla selvää, että eurooppalaisesta näkökulmasta sanat normaali ja Pohjois-Korea ovat keskenään kuin yö ja päivä. Ote turisteja kohtaan oli kuitenkin jo vuonna 2011 brittiläisen matkanjärjestäjämme mukaan höllennyt tiukimmista vuosista, jolloin maaseudulla ajettaessa bussin ikkunoihin vedettiin verhot eteen. Ilman lupaa tirkistellä. Kuvien ottaminen muuten kuin erikseen annettuna ei kuitenkaan ollut luvallista.

Kultainen häkki, Juche ja myytti aavekaupungista

Matkailijaa siis pidetään Pohjois-Koreassa häkissä, tosin kultaisessa sellaisessa. Päivän kierrokset loppuvat iltapimeällä päivällisen jälkeen, illat piti aina tappaa hotellissa. Turisteille pöytä oli jatkuvasti koreana. Kuuden – kahdeksan maittavan ruokalajin ateriat olivat maistuvaa korealaista länsimaisilla pikkuhöystöillä (ehkä aasialaistyylistä aamupalaa lukuun ottamatta).

Tiedostaen kuitenkin karun todellisuuden raporteista, jonka mukaan maassa merkittävä massa elää suuressa nälänhädässä ja köyhyydessä maaseudulla käärmeitä, rottia tai mitä ikinä vaan käsiensä ulottuville saavat pysyäkseen hengissä, ruokahaluni ei ravintoloiden notkuvissa pöydissä missään vaiheessa kohoa ylimmilleen.

Johtajien saavutuksien, heidän monumenttiensa ja palkintohalliensa lisäksi Pohjois-Koreassa ei voi olla törmäämättä sanaan Juche. Juche-aate luetaan Kim Il-sunign keskeisimmäksi ”saavutukseksi” ja se pohjautuu ikuisen presidentin opetuksiin sekä marxismi-leninismiin. Aatteen mukaan työläisten vallankumous kuuluu kansalle, joka järjestäytyy suuren johtajan avulla. Aate korostaa riippumattomuutta ja omavaraisuutta poltiikassa, taloudessa ja sotilaallisissa kysymyksissä sekä näkee kansanjoukot subjektina, joka voi muokata omaa kohtaloaan historiallisen materialismin lainalaisuuksien mukaisesti.

  Juche-kalenteri

Juche-kalenteri

Tähän aatteeseen perustuu siis pohjoiskorealainen elämä ja symboliksi sille on Pjongjangiin rakennettu valtava Juche-torni, jonka voi erottaa taivaanrannasta kaupungin jokaisesta kolkasta. Myös ajanlasku Pohjois-Koreassa perustuu Juche-kalenteriin, jonka ajanlasku alkaa edesmenneen presidentin syntymästä.

Useista lähteistä olin ennen matkaani lukenut Pjongjangin olevan kuin aavekaupunki, jossa ihmisiä tai ajoneuvoja ei juuri näy. Näin ei oman vierailuni aikana ollut, vaan ihmisiä kyllä vilisi pääkaupungissa ympäriinsä. Maaseudulla tilanne oli toinen ja moottoriajoneuvojen määrä oli joka puolella hyvin rajallinen. Pääasiassa kaikki moottoriajoneuvot olivat armeijan kalustoa. Sotilaiden määrä on muutenkin silmiinpistävä, univormuisia ihmisiä oli joka puolella.

Aliravittuihin ihmisiin ei turisti kaduilla törmää. Yritin hakea silmiini edes yhtä ylipainoista ihmistä, tuloksetta. Jos aliravitsemuksesta jotain merkkiä näyteikkunamaisen pääkaupungin arjessa yritti kuitenkin löytää, niin 18-vuotias tyttö (esimerkiksi ravintolan tarjoilija tai monumentin esittelijä) näytti omaan silmääni aina korkeintaan 12-vuotiaalta.

Pysy mukana! Jatkoa on vielä tulossa.