Tämä on viimeinen osa O:n kirjoittamaa Pohjois-Korean postaussarjaa. Aiemmat osat voit käydä lukemassa täältä.
Pohjois-Korean maine kehitysmaana oli vielä 1970-luvulle saakka kuitenkin varsin hyvä. 1990-luvulla maa ajautui synkkään talouskatastrofiin ja elintärkeä maataloustuotanto romahti lopullisesti. Maaseudun pellot, joita matkalla näimme, näyttivät rutikuivilta ja hyvin ravinneköyhiltä. Vihreää ei ollut juuri missään.
Propaganda-lehti
Kirjallisuutta
Koulu
Metro
Takavuosinakin ymmärrettiin, että Pohjois-Korean ilmoittamiin lukuihin liittyi aina propagandaa. Paikalliset taas selittivät ja selittävät edelleen kaikki ikävät kysymykset länsimaisella propagandalla.
Muut maat ovat rajoittaneet ruoka-apuaan paitsi aggressiivisen uhittelun ja propagandan vuoksi, niin myös siksi, että avun on ajateltu menevät oikeasti suoraan armeijalle. Karjan suu- ja sorkkatauti, ankarat talvet ja keväiset tulvat vaikeuttavat tilannetta niin ikään.
Kävin lyhyen keskustelun oppaan kanssa matkamme aikana erään propagandasaarnan jälkeen.
”Eikö maata ravistele nälänhätä?”, kysyin.
”Sitä on kovasti liioiteltu. Ei tilanne ole ollenkaan niin paha, kuin mitä teidän maissanne on annettu ymmärtää”, kuului oppaan vastaus.
”Mutta kun minä olen kuullut monista lähteistä ihan tutkimustenkin pohjalta, että satoja tuhansia, jopa miljoonia ihmisiä, olisi kuollut…”
”Se on kaikki länsimaista propagandaa!”, sanoi opas napakasti ja antoi hyvin selvästi ymmärtää, että keskustelu on tällä kertaa päättynyt.
Ikäviin kysymyksiin vastattiin jatkuvasti noin tai ei lainkaan. Myöskään joka puolella Pjongjangia näkyviä propagandajulisteita ei suostuttu tulkkaamaan. Pjongjangin kaupungin yllä kuului joka aamu paikallinen sanomallinen, julistava musiikki, kaduilla ajoi kaiuttimilla varustettu auto piiskaamassa työläisten aamuista matkaa. Käännöspyynnöt olivat turha toivo. Ei herunut.
Vierailimme tietysti myös Etelä- ja Pohjois-Korean välisellä rajalla, DMZ:lla. Olin aikaisemmin käynyt rajalla jo eteläisen puolen kautta, joten tiesin mitä odottaa. Rajan alta kulkee Korean sodassa käytetty ”The 3rd Tunnel”, jossa minäkin pääsin ryömimään. Tuon tunnelin vuoksi Pohjois-Korea kärsi kivuliaat tappiot aikanaan, kun eteläinen puoli pääsi koukkaamaan joukkojen ohi sotilaiden selustaan. Kyselin tästäkin tunnelista oppaaltamme tietäen, että todennäköisesti koko tunnelin olemassa olo kiistetään.
”Tunnel? What tunnel?! Are you stupid or what.”… niinpä niin. Meidän oppaammehan ovat hyväosaisia, ja sanomansa mukaan valtio tarjoaa heille kuten myös muille (ainakin hyväosaisille) kansalaisille katon pään päälle pääkaupungin keskustan tuntumasta. Pohjois-Koreassahan on kastijärjestelmä. 1960-luvulla pääkasteja oli kolme, alakategorioita niissä 51. Kasti määrittää koko tulevaisuuden asuinpaikasta lähtien. Alakastin edustajia, vammaisia tai luottamuksen menettäneitä ei pääkaupungissa suvaita, ja monihan tietää karmivat jutut maan vankileireistä. Kasteissa on helppo liikkua alaspäin, ylöspäin ei niinkään.
Jälkilöylyt
Golfiakin siis pelasimme, maasta siis löytyy tuo yksi täysimittainen kenttä, Pyongyang Golf Club. Se on se sama, jolla Kim Jong-ilin sanotaan tehneet 14 hole in onea heti ensi yrittämällä ja saman tien lopettaneen lajin iäksi. Kas kun katsoi olevansa sellainen taitaja. Lahjattomat treenaa ja lajin helppous viehättää, vai miten se meni.
Turisteille näytetään siis maan pääkaupungista ja sen ympäristöstä kaikki näyttämisen arvoinen – lue: monumentteja, patsaita ynnä muuta suurta ja mahtavaa. Bussin ajoreiti oli takuuvarmasti suunniteltu tarkasti. ”Tämä on maamme paras hotelli, tämä tässä on toiseksi paras hotellimme, tuolla on Rakkaan Johtajan yliopisto, arvaatteko, kuinka syvä metrotunnelimme on” ja sitä rataa.
Meidät vietiin maailman suurimmalle stadionille, kuuluisan Mass Gamesin pitopaikalle katsomaan Grand Magic show’ta sekä seuraamaan pienten lasten musikaalia, joka lasten yliluonnollisten laulu- ja soittotaitojen vuoksi on enemmän pelottava kuin upea kokemus. Taidot nimittäin olivat kuin alan ammattilaisilla länsimaissa.
Esitystä seurasi takarivissä iso joukko koulupukuisia lapsia. Hiirenhiljaa, suorassa istuen, rytmissä taputtaen. Järjestys ja kuri vallitsee kaikkialla. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Vierailun jälkeen olo on vain entistä hämmentyneempi, mystinen Pohjois-Korea tuntuu vieläkin mystisemmältä.
Muistan, kun yritin paluumatkalla rajalle järjestää ajatuksiani junassa. Totesin, etten odotusteni mukaan nähnyt paljoakaan siitä synkkyydestä, josta olin lukenut. Vain erilaisuutta. Pjongjangissa aika tuntuu pysähtyneen jonnekin 1950- ja 70-luvun välimaastoon.
Sitten juna pysähtyi. Tapahtui jotain, mitä en unohda ikinä.
Paikallinen, maaseudulla asuva noin kolmissakymmenissä olevan nainen oli tehnyt lopullisen päätöksensä ja juossut pellon läpi rauhallista tahtia matelevan junan alle. Ehkä hän ajattelin, ettei elämä Pohjois-Koreassa ollut elämisen arvoista. Vai oliko mies karannut rajan yli Kiinaan, jolloin maahan jääville sukulaisille on luvassa kurjat ajat ja paikat – näin olen lukenut. Kuka tietää. Kenties perhe oli hajotettu, viimeiset toivonkipinät paremmasta huomisesta tukahdutettu tavalla tai toisella.
Aakealla laakealla keskellä köyhiä peltomaita matelevan junan alle jääminen ei voinut olla vahinko. Vilkaisin paikalliseen vaunuun ja totesin, ettei kukaan reagoi millään tavalla. ”Taas yksi”, taisi olla toteamus. Me turistit olimme ikkunassa, ja voin vakuuttaa sen olleen virhe.
Kuten tiedämme, ei Kiinakaan ei ihmisoikeustilanteellaan varsinaisesti ylpeilemään pääse. Silti en ole koskaan ollut yhtä huojentunut saapumisesta kommunistiseen maahan, kun mitä olin ylittäessäni Pohjois-Korean ja Kiinan rajan toistamiseen. Jopa Kiina tuntui tuon hetken aikana vapaalta. Tai ainakin vapaammalta.
Päällimmäisinä mieleen jäivät kuitenkin oppaamme sanat, kun palasimme DMZ-rajalta takaisin Pjongjangiin: ”Jonakin päivänä voimme aloittaa matkamme Soulista kohti Pjongjangia ja jatkaa sieltä vielä Pekingiin. Silloin, kun minulla on oma matkatoimisto.”
Se on osoitus siitä toivonkipinästä, uskosta parempaan huomiseen. Pakko olla. Muuten ei jaksa.