Oletko koskaan miettinyt, millaista Pohjois-Koreassa mahtaa oikeasti olla? Tuo muulta maailmalta eristynyt valtio on samaan aikaan pelottava ja kiinnostava. Mitä maan rajojen sisäpuolella oikeasti tapahtuu ja miltä siellä näyttää? Olen kuullut useita jännittäviä tarinoita Pohjois-Koreasta toiselta puoliskoltani, joka pääsi vierailemaan tuossa mystisessä maassa vuonna 2011. Pyysin häntä kirjoittamaan ja jakamaan kokemukset teidän lukijoiden kanssa. Hän teki sen mielellään. Tämä on ensimmäinen osa O:n kirjoittamaa Pohjois-Korean postaussarjaa. Vierasbloggaajana hänet nähdään jatkossakin, joten pysykäähän kuulolla.
Matkalle Pohjois-Koreaan
Se oli erilainen vappu. Nimittäin vuoden 2011 vappu. Olin juuri palannut Pjongjangista, Pohjois-Koreasta takaisin Pekingiin ja istuin upean olympiapuiston monumenttimaisen Linnunpesä-stadionin vieressä hämmentyneenä, hämilläni, epätietoisena ja mietteliäänä. Mitä juuri tulikaan nähtyä ja koettua, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.
Palataanpa ajassa hieman taaksepäin. Mikä sai minut astumaan maailman suljetuimpien rajojen sisäpuolelle vajaaksi viikoksi, oliko se ylipäänsä oikein? Näissä postauksissa tullaan puhumaan jonkin verran oppaistamme, heidän kuviaan ei kuitenkaan julkaista – se ei välttämättä ole heidän etunsa ja turvallisuutensa mukaista, netin maailma on ihmeellinen.
Tarina alkaa tammikuusta 2011. Bongasin netistä artikkelin, jonka mukaan brittiläinen matkanjärjestäjä Lupine Travels järjestää historian ensimmäisen, kaikille avoimen DPRK Golf Openin – toisin sanoen maan avoimen golfmestaruuskilpailun.
Työskentelin tuolloin toimittajana, joten mielenkiinnon lisäksi heräsi uutisnenä. Soitto Lontoon toimistolle kyseisellä matkanjärjestäjälle, nopea puhelinhaastattelu ja kuin automaatista tullut lopputoteamus, että tälle reissulle minä haluan mukaan!
Ihan ongelmitta ja täysin valheetta ei minulle viisumia kuitenkaan järjestynyt, toimittajia kun juuri Pohjois-Koreaan lasketa. Onneksi tietoni löytyivät vielä Vaasan yliopistosta, joten hakemus sisään opiskelijastatuksella ja kohti tuntematonta. Tai siis kuukauden paperisotaa.
Seuraavien päivien aikana puolestani (ja tietämättäni) Pohjois-Korean Pekingin suurlähetystön kanssa puhelimessa puhua saivat niin yliopiston kanslian täti kuin äitinikin, jonka jälkeen homma liikahti siihen kuntoon, että toisen paperisotataistelun jälkeen olin valmis varaamaan lentoliput Pekingiin ja sieltä edelleen junaliput rajakaupunki Dandongiin, jossa liittyisin muun seurueen mukaan.
Rajan yli
Tapasimme edellisenä päivänä siis Kiinan puolella Dandongissa ja yövyimme hotellissa, jonka tallelokeroon jäivät myös kännykkä, läppäri, iPod ja järjestelmäkamera. Vain pokkarikamera oli sallittu ja zoom sai ohjeiden mukaan olla maksimissaan 3x – Pohjois-Koreassa kun ollaan tarkkoja paitsi että mitä kuvaat, niin miten kuvaat. Kim Jong-ilin tai Kim Il-sungin patsaat tuli kuvat koko mitalta, ei rajata puolesta vartalosta tai näyttää vain sivukulmasta. Sanoma- tai muita lehtiä, joissa oli johtajien kuva, ei saanut taittaa.
Nousimme Dangdongin puolella bussiin ja ajoimme Yalu-joen yli vievää siltaa pitkin parakkimaiselle rakennukselle, jossa tiukkakatseinen pohjoiskorealaiskenraali oli vastassa. Meno muistutti tuossa vaiheessa armeijan alokasaikaa, kun käskystä 18-henkinen seurueemme keräsi kiireellä kaikki tavaransa ja marssi sisälle parakkiin nättiin jonoon. Laukut tuli tyhjentää ja vaatteet viikata riviin eteensä. Ne katsottiin tarkasti, ja jopa sukkaparit piti erotella toisistaan. Tämän jälkeen laukku pakattiin uudestaan ja se läpivalaistiin. Pokkarikameramme syynättiin vielä erikseen. Muutama tiukka kysymys tyylillä ”miksi haluat tulla maahamme” ja ”onko sinulla jotain vihamielisiä ajatuksia”, jotka selvitettyä sain luvan kulkea parakin läpi uuteen, oikein kelpotasoiseen pohjoiskorealaiseen bussiin varusteideni kanssa.
DMZ border
Rajajoki Kiinan ja Pohjois-Korean välillä
Kiinan puolella
Pohjois-Korean ja Kiinan rajalla. Pohjois-Korean puolella.
Ensimmäiset lahjukset päästiin antamaan tässä vaiheessa. Olimme etukäteen Kiinan puolella marssineet vahvan suosituksen jälkeen paikalliseen tupakkakauppaan ostamaan kaksi kartonkia tupakkaa per matkaaja, sillä röökin tarjoaminen paikallisille on vähän kuin käsipäivään sanominen täällä meillä – ei laissa edellytetty, mutta kuuluu hyviin tapoihin. On kohteliasta poltella yhdet, kahdet, ja jos aikaa on niin vaikka kolmetkin. Minähän en polta, mutta kerrankin 15-vuotiaana koulun nurkalla opetelluista ”hevosista” eli henkosten vetämisestä oli jotain hyötyä. Toisenlaisiakin esimerkkejä nähtiin, kun eräs hollantilainen nainen taisi yskiä enemmän kuin puhua koko DPRK-viikkomme aikana.
Tätä tupakkaahan tosissaan siis jaettiin myöhemmin siellä, täällä ja tuolla – joka paikassa. Ja kun oikein heltyi, jätettiin aski paikalliselle vartijalle/tarjoilijalle/kuskille tai kenelle ikinä. Se veti heidät aina kovin maireiksi.
Junassa - eristyksissä
Olin tietysti ennakkoon etsinyt viikko kaupalla tietoa Pohjois-Koreasta ja lukenut siellä käyneiden ajatuksia. Jälkeenpäin ajateltuna se saattoi olla virhekin, koska noilta palstoilta muodostui vahva, hyvin skeptinen ja kriittinen ennakkoasenne kaikkea meille kerrottua kohtaan. Toisaalta, syötetty propaganda meni niin naurettavuuksiin, että edelleen ihmettelen muutaman ryhmän ranskalaisen ajatusten kulkua, kun he sinisilmäisesti nielivät syöttiä hämmästyttävän syvälle kitusiinsa.
Pienet mutta mielenkiintoiset empiiriset kokeeni alkoivat jo junassa. Olin jostakin lukenut (tosin tätä en ole myöhemmin pystynyt todentamaan), etteivät pohjoiskorealaiset saa ottaa mitään kontaktia ulkomaalaisten kanssa. Kun meidät pakattiin rajanylityksen jälkeen junaan (luonnollisesti omaan vaunuun ja todella nopeasti pois täyden juna-asemallisen silmistä ja mielistä), pyysin hetken matkanteon jälkeen mahdollisuutta käydä vessassa. Tässä vaiheessa selvisi heti se fakta, että nämä mukaamme liittyneet kolme paikallista ”opasta” ovat todellakin enemmän vartijoita kuin oppaita sanan länsimaisessa merkityksessä. Yksinhän minua ei vessaan päästetty, joten kas, kun sattui sopivasti, että jollain oppaista oli aina samaan aikaan tarve joko vessaan niin ikään, jaloittelemaan, mennä ”moikkaamaan tuttua juuri samassa vaunussa” tai mitä ikinä, kun jonkun seurueemme jäsenen piti vessaan mennä.
Kuljin muutaman vaunun läpi, ja aina, kun yritin ottaa katsekontaktia kehenkään ihmiseen, he käänsivät päänsä kiireenvilkkaan pois ja katsoivat muualle. Juna itsessään oli etanavauhtia kulkeva vanha neuvostovaunu, jossa penkit olivat kirkonpenkkimäiset ja matkanteko muutenkin hyvin kolisevan epämukava. Ja todella, todella hidasta. Vaikka rajalta kilometreissä ei karttapalveluiden mukaan matkaa pääkaupunki Pjongjangiin ollut kuin karkeasti arvioiden 150km, saimme matkaan turhautumaan kuutisen tuntia. Ravintolavaunussa meidät eristettiin omaan pöytäämme ja meille tarjoiltiin Quilmesiä – samaa argentiinalaista olutta, jota olin muutama kuukausi aiemmin nauttinut Buenos Airesissa. Voitte arvata, että me olimme junan ainoat, joille sitä tarjoiltiin. Maksoimme euroilla epämääräisen summan, jonka opas keräsi ja todennäköisimmin tunki omaan taskuunsa.
Toisen testin aika tuli, kun saavuimme Pjongjangiin ja hyppäsimme pois junasta. Jätin hattuhyllylle tarkoituksella mukanani olleen HS:n Kuukausiliitteen numeron, hetkeä myöhemmin bussiin noustessani näin samaisen läpyskän oppaan keräämässä roskapussissa. Tarkasti he vaunumme kävivät läpi.
Pjongjangissa
Pjongjangiin päästyämme oli jo nopeasti pimenevä alkuilta. Nopeasti siitä syystä, että katuvaloja ei täällä juuri tunnettu. Kun aurinko laskee, on tunne oikeasti sama kuin joku laittaisi valot pois päältä.
Olimme tulleet maahan siis golfaamaan, mutta diiliin kuului sitä ennen neljän päivän turnee. Golfin aika olisi vasta viikon lopulla. Omatoimisesti tänne ei siis olisi ollut mitään asiaa, vaan ainoa mahdollisuus on ryhmä- tai muu pakettimatkailu. Yksin ei myöskään saa liikkua, tosin se ei olisi mahdollistakaan. Yanggakdo Hotel näet sijaitsee saarella, jonne johtaa vain yksi tarkasti vartioitu silta. Hotellissa aikaa tapettiin mm. hotellin keila- ja biljardihallissa, aularavintolassa, tietysti huoneissa ja kaupoissa. Muita ihmisiä ei vierailumme aikana henkilökunnan lisäksi näkynyt missään vaiheessa, taisimme olla ainoat majoittujat. Silti, joka aamu aamiainen oli katettu täydellisesti kaikkiin pöytiin koulun jumppasalin kokoiseen aamiaistilaan ja sen kymmeniin pöytiin.
Näkymä hotellin ikkunasta
Näkymä hotellihuoneen ikkunasta
Hotellin autio aula
Hotellin kaupassa asioimisesta jäi elävästi mieleen se, kun surkuhupaisasti maksuvaluuttamme tuli olla euro. Myyjillä ei ollut eurosta selkeästi ymmärrystä, joten logiikka hinnoissa loisti poissaolollaan. Maksoin mm. postikortista (joka saapui perille Suomeen n. 2 kk matkani jälkeen), postimerkistä, kynästä, kirjekuoresta, vesipullosta ja kevyistä eväistä jotakuikin 50 senttiä – alle euron joka tapauksessa. Seuraavaksi menin aamulla ostamaan purkkapaketin. Siitä sainkin pulittaa kuusi euroa.
Vaihtorahaahan heillä ei tietysti juuri ollut, mitä nyt sen verran, kun seurueemme oli kauppaan ehtinyt kantaa. Tätä sovellettiin mitä eri näköisimmillä tuotevastineilla. Kolmen euron palautus saattoi tarkoittaa esimerkiksi avaimenperää ja pullonavaajaa.
Haluatko lukea lisää? Jatkoa on luvassa...