Joskus toisten tsemppaaminen voi laukaista innostuksen tehdä sitä samaa itsekin. Reilu viikko sitten käytiin tsemppaamassa juoksijoita Espoon rantamaratonilla. Kaunis syyspäivä ja ryhdikkäät juoksuaskeleet herättivät mielettömän innostuksen: Minäkin haluan juoksemaan!
No eipä siinä sitten. Tultiin rantamaratonilta kotiin ja ilmoittauduttiin Pääkaupunkijuoksuun. Osallistuin viime vuonna Pääkaupunkijuoksuun, joten kaunis ja metsäinen Haltia-polkua pitkälti seuraava reitti oli tuttu. Puolimaratonin juokseminen metsäpoluilla ja pehmellä alustalla on niin kivaa ja "rennompaa" kuin kaupungin kaduilla, kovalla asfaltilla juokseminen.
Kun ilmoittautuminen oli hoidettu, oli vain jäljellä yksi ongelma. Se juoksukunto. Ai mikä juoksukunto? Häämatkan jälkeen olin käynyt kaksi kertaa juoksemassa kunnolla. Peruskuntoa oli tullut ylläpidettyä kyllä jumpissa, salilla, spinnissä yms yms., mutta juoksukunnosta ei ollut takeita. No mutta, olihan mulla vielä viikko aikaa ilmoittautumisen jälkeen treenata.
Viime viikon "juoksulenkit" olivatkin tällaisia:
Ma: RPM
Ti: Esportin juoksuareenalla vetoja
Ke: Hieronta ja lepopäivä
To: RPM
Pe: Kevyt yläkropan sali
La: Kävely lenkkareilla, joilla juoksin puolikkaan
Su: The day, puolimaraton
Hups! Mites ne juoksulenkit? Oli kivempaa käydä vetämässä intervalleja spinnissä kuin suuntautua ulos juoksemaan. Ehkä amatöörimäisin virhe oli ottaa esiin varastosta mun vanhat adidakset, joilla olen juossut tasan vuosi sitten puolimaratonin, en metriäkään sen jälkeen. Mutta niillä mentiin taas, sillä en uskaltanu lähteä barefooteilla juoksemaan.
Eilisaamuna ennen Pirkkolaan lähtöä olin aika hermostunut. Teippasin kinesioteipillä varmuuden vuoksi lonkan, joka aina vihoittelee lenkillä. Söin järjettömän ison kupin kaurapuuroa banaanilla ja raejuustolla höystettynä. Sitten vain juoksukamat päälle ja menoksi. Rakas aviomieheni läksi onneksi myös juoksemaan, joten en ollut yksin tässä tilanteessa. Olin jo aiemmin viikolla päättänyt, että en lähde repimään itsestäni irti ennätystulosta, en juokse aikaa vastaan, vaan maaliin. Kello jäi kotiin.
Eilen oli ihan mielettömän kaunis sää! Aurinko paistoi ja lämpötila oli +15'c kieppeillä. Ihan täydellinen sää siis! Viime vuonna samaan aikaan sää oli +9'c ja vinha tuuli vinkui. Oli täysin erilainen fiilis odotella lähtölaukausta auringossa kuin kylmässä tuulessa.
Kun lähtölaukaus kuului, alkoi soittimestani soida Madonnan Girl Gone Wild- biisi ja sitten mentiin. Lähdin 1:55 lähtöryhmässä ja ajattelin, että tasaisella vauhdilla ja tällä peruskunnolla voisin juosta noin 2h ajan. Kilometrit vierivät juostessa metsäpolulla ja kuin huomaamatta 10km oli ohitettu. Samaa vauhtia kanssani juosset alkoivat kirittää ja katosivat edessäni nopeasti. Silloin mietin, että pitäisikö sitä itsekin lisätä vauhtia. Päätin kuitenkin jatkaa hyvällä fiiliksellä juoksemista ja muutamaan kertaan hymyilin isosti: Voi vitsi, miten juokseminen on kivaa! Voi vitsi, miten mä nautin tästä! Menin samaa tasaista vauhtia koko matkan. Kun 20 km oli täynnä, pistin töppöstä toisen eteen vähän vauhdikkaammin ja kappas, sitähän oltiin jo maalissa! O odotteli mua hymyssäsuin maalialueella. Hänen aika oli omaani 20 min parempi. Todella hyvä suoritus siis häneltäkin! :)
Maalissa sain tietää, että aikani oli 1:55 eli minuutin huonompi kuin viime vuonna (jolloin olin ihan rikki ja maitohapoilla) Aika ei ollut huippuhyvä, ei huono, vaan perusjees! Mutta mitäs väliä sillä ajalla oli. En juossut aikaa, vaan maaliin. Ei väsyttänyt yhtään, ei kouristanut mahaa ja ei koskenut mihinkään. Olin vain yhtä hymyä! Ja siitäkös tuli hyvä mieli! En pakottanut itseäni mihinkään huippusuoritukseen, vaan nautin siitä mitä tein. Olen tottunut antamaan aina ihan kaikkeni, mutta tällä kertaa onnistuin pysymään kultaisella keskitiellä.
Kyllä kannatti! Niin ehdottomasti kannatti! Suosittelen lämpimästi pääkaupunkijuoksua kaikille. Reitti on kaunis ja ainutlaatuinen. Haltia-polkua kannattaa muutenkin käydä tepastelemassa.
Semmoista! Kyllä juokseminen on niin vaan hienoa hommaa :) Joku erityinen juttu noissa juoksutapahtumista kyllä on...