Kun illalla katselen pientä juuri uneen vaipunutta tytärtäni, sydämeni meinaa pakahtua rakkaudesta. Kuinka paljon seikkailuja meidän ensimmäiseen kesään mahtui, tuumailin tänään.
Kesä 2017 oli tuhansien tarinoiden kesä. Ja ne tarinat. Ne ovat pieniä ja merkityksellisiä.
Kukaan ei koskaan kertonut, miten intensiivistä on äidin rakkaus. Kukaan ei kertonut, kuinka paljon erilaisia tunteita siihen sisältyy. Kukaan ei varsinkaan opettanut käsittelemään yllättäviä liikuttumisen tunteita, joita kokee päivittäin. Kukaan ei kertonut, miten paljon pieni ihminen opettaa näkemään maailmaa uusin silmin tai kasvattaa isompaa reissaajaa ajattelemaan uudella tavalla.
Siinä samalla, kun vaihdan omaa paitaani kolmatta kertaa päivän aikana tai siivoan lattialla olevia hedelmän tai kurkun paloja, suunnittelen jälleen meille uusia seikkailuja. Sillä noiden pienien syvän sinisten silmien takana kuplii uteliaisuus. Uteliaisuus nähdä maailmaa. Ja noita uteliaita silmiä minä rakastan yli kaiken.
Kesä on ollut kahdelle reissaajalle merkityksellinen monella tapaa. Se on ollut täynnä tunnetta ja hetkessä elämistä. Täynnä pieniä seikkailuja, joita kaksi reissaajaa ovat kokeneet. Se on ollut täynnä tärkeiden ihmisten läsnäoloa ja hyvää oloa. Se on ollut aikaa kerätä pirstaleiksi menneitä palasia uudelleen kokoon. Se on ollut aikaa löytää syvältä pulppuava onnellisuus, joka muodostuu niistä elämän pienistä asioista.
Haikeus. Se on kummallista, miten se aina kesän jälkeen meinaa iskeä.
Elämä on hyvä näin. Tässä ja nyt.