Kun kotimatkalla salilta pysähtyy sadan metrin välein valokuvaamaan kaunista syksyä, kaikki muu tuntuu merkityksettömältä. Katselen vain noita kauniita ruskan värejä ja syksyn lakastamia lehtiä ja olen hiljaa. Ei ole mitään sanottavaa. Ei tarvitse ajatella. Noista kotinurkilla olevista maisemista on tullut tänä syksynä itselleni henkireikä. Luonnossa ja metsässä kävely on paras hyvinvoinnin lähde. Luonto tarjoaa terapiaa mielensopukoille. Jatkuvasti raksuttaville aivoille.
En ole käynyt ikuisuuteen juoksemassa. Pyöräkin odottaa varastossa viimeisiä pyöräretkiä. Olen käynyt salilla lähinnä potkimassa rautoja. Spinning-salissa puolestaan saan revittyä kropastani kaiken irti. Hot-salin joogatunnit vievät lähelle euforiaa. Mutta kaikista parhain tapa hengähtää ja lepuuttaa ajatuksia, on astua ovesta ulos. Kävellä ja nähdä, miten kesän jälkeen luonto hiljalleen painuu talviunille. Sunnuntaina tartuin haravan varteen ja nautin ulkona puuhastelusta. Lehtien haravointi oli yllättävän energisoivaa. Iltaisin pimeys saa käpertymään viltin alle piiloon tätä maailmaa. Nuo neljä seinää ja sisäilma ahdistavat.
Kävelymatkalla salilta kotiin, olen useaan kertaan todennut itselleni:
"Raikkaassa ulkoilmassa voin hengittää vapaasti ja minulla on hyvä olla"
En ole valmis talveen ja neljän seinän sisällä olemiseen. En vielä. Vielä voin hetken aikaa ihastella noita syksyn värejä ulkona ja kävellä ympäri Espoota.