Pari viikkoa sitten kävin juoksemassa ensimmäisen pidemmän polkujuoksukisani. Nuts Ylläs Pallas 37 kilometrin kisa oli kuin tehty mua varten. Pääsin tällä reissulla yhdistämään lempiharrastukseni juoksun ja lempilomakohteeni Ylläksen. Hiihdosta ja juoksusta tutut ja jopa nykyisin kotoisat juoksumaisemat Äkäslompolossa olivat taas niin silmiä hellivät. Kisaan mahtui kuitenkin monta uutta juttua ja oppia seuraavaa kertaa varten.
Lauantai 10.7. oli läkähdyttävän kuuma. Aiemmin sääennuste oli luvannut matalampia lämpöasteita ja pilviä, mutta jälkimmäisistä ei ollut kyllä tietoakaan tuona päivänä. Edellisen yön olin nukkunut huonosti kuumassa mökissä ja herännyt lasten kanssa aikaisin aamukuudelta. Aamupuuroa syödessä ja vettä kitatessa alkoi (vähän) jännittää tuleva kisa. En tajua, miten olinkin niin hermostunut. Herkkävatsaisena ja huonosti nestettä nauttivana pelkäsin, että helle pilaa suorituksen ja vatsa pyörähtää ympäri jo ekalla kympillä. Pakkasin juoksuliiviin yhden juomalötkön elektrolyyttijuomaa, 1,5 litraa vettä juomarakkoon, vauhtikarkkeja, kahvigeelin ja vielä suolaisia rutisteltuja sipsejä pieneen minigrip-pussiin. Niistäkin ajattelin, että saan kisan aikana alas varmaan maksimissaan puolet. Tukijoukoilta tuli kuitenkin tiukka käsky juoda kisan aikana hyvin ja tankata ja asetin lopulta päivän toisen tavoitteen. Ensinnäkin selviän maaliin ja sitten toisena tankkaan kisan aikana niin, että ei tule nestehukkaa ja kramppeja.
Kuva: Paavo Huolman
Äkäslompolossa oli aivan ihana urheilujuhlan meininki. Pelkästään kisakeskukselle saapuminen sai vatsaan perhosia ja niin hyvän fiiliksen. Pitkään en ehtinyt kisahurmosta fiilistellä, kun kello löi 12 ja oli aika pinkaista juoksuun.
Koska kysesssä oli toinen polkujuoksukisani, minulle oli täysi mysteeri, miten vauhtia kannattaisi jakaa kisan alkutaipaleella. Ensimmäinen polkujuoksukisa oli Bodom trailin 12 kilometriä ja sen pinkaisin vauhdikkaaseen pk-lenkkivauhtiin. Maalissa ihmettelin, että miksi en juossut kovempaa. Nutsin kisassa ekat 15 kilometriä oli tuttua ja vaihtelevaa latupohjaa. Alun ensimmäiset kilsat menin melko rauhassa, mutta sitten menohaluja alkoi olla ja juoksin kaikki mäetkin ylös. Itselle kun ei ole vielä selvinnyt, miksi ne pitäisi kävellä. :D Tunturijärvellä juoksi rullasi ihanasti ja ajattelin, että juoksen nyt tasaista vauhtia Ylläsjärvelle asti enkä kiihdyttele, koska pahimmat nousut olivat vasta edessä.
Ylläsjärven huollossa nappasin suolakurkkuja naamariin ja katsoin aikana olevan alle 1:30h vielä tässä vaiheessa. Sitten oli aika lähteä kipuamaan rinnettä ylös Ylläksen huipulle. Nousu meni kahvigeeliä ja sipsejä nautiskellen ja vettä tankaten. Nousu ei tuntunut rankalta, mutta kuumuus kyllä meinasi verottaa jaksamista. Matkalla herkistelin katsellessani maisemia ja mietin, että kyllä tämäkin on harrastus ja aivan paras sellainen. Mietin myös, että miksi en ole hurahtanut polkujuoksuun aiemmin, vaan olen huristellut pitkin tylsiä maanteita.
Ylläksen huipulla ihanat tukijoukut olivat kannustamassa ja sain siitä niin paljon virtaa jatkaa eteenpäin. Ylläkseltä lasku aina Kellokkaalle asti oli mulle selvästi isoin haaste. Alamäkijuoksussa on vielä hurjasti treenattavaa ja moni pinkoi mun ohi kevyesti rullaten, kun itsellä taas askel töksähteli. Kellokkaan huolto tuli eteen tosi nopeasti. Siellä nappasin taas suolakurkkuja ja täysin juomalötkön ja jatkoi matkaa. Tässä vaiheessa jo juomarakko alkoi tuntua tyhjältä ja olin aivan äimistynyt, että olin pystynyt juomaan kisan aikana niin hyvin nestettä.
Matkan aikana otettu ainoa kuva Pirunkurun noususta
Kellokkaalta Pirunkurun alkuun matka tuntui tahmealta. Pieni väsymys painoi ja vauhti hiljeni. Tasaisella juokseminen tuntui niin tahmealta. Sitten koitti se kisan Via Dolorosa eli Pirunkurun nousu. Itse nousu ei taaskaan ollut niin paha, mutta se kuumuus oli ihan älytöntä. Mutustelin nousun aikana sipsejä ja join vettä. Vauhti oli hitaampaa kuin etanalla ja jalat tuntuivat ihan pökkelöiltä. Pirunkurun jälkeen oli taas mahdollista juosta, mutta kengät kopsahtelivat joka kiveen ja hammasta alkoi kiristää, että nytkö tuli tällainen väsymys. Lopulta laskuvoittoinen viimeinen 6 kilometriä meni suhteellisen tasaiseen tahtiin ja voimat palautuivat. Kaikki juomat oli juotu 34 kilometrin kohdalla ja tajusin, että vatsa ei ole kurahtanut kertaakaan kisan aikana. Kun vika kilsa oli edessä, hymyilin kuin Naantalin (vai Ylläksen) aurinko. Kiristin vielä hieman tahtia ja pian olinkin maalissa aikaan 4:05:59 ja sijoitukseni oli naisten sarjassa kolmastoista. Siis mitä ihmettä!!!
Maalissa onnellisena
Maalissa olo tuntui hyvältä. Tukijoukkojen halausten jälkeen linssikeitto ja tietenkin jäätelö maistuivat niin hyviltä. Olin NIIN onnellinen ja päätin heti jo maalissa, että ensi vuonna juoksen 66 kilometriä.
Vielä on omassa tekniikassa paljon parannettavaa, mutta juoksukunto tuntuu olevan kohdillaan. Elokuussa juoksen Pyhällä 21 kilometriä ja syyskuussa Nuuksiossa 43 kilometriä. Katsotaan, miten näissä kisoissa juoksut kulkevat. :)