Viime viikonloppuna löysin jälleen itsestäni sen, minkä oli aiemmin tänä vuonna kadottanut. Matkustin Kazaniin, Tatarstanin pääkaupunkiin Venäjälle. Paikkaan, joka palautti uskoni siihen, että matkailijasieluni ei ole täysin kadonnut. Tuo Volga-joen varrella sijaitseva 1,2 miljoonan asukkaan kaupunki nosti minut syvistä vesistä takaisin pinnalle ja ravisteli kropasta matkailufiilikset hereille. Jos maatuska olisi osannut kuiskia korvaani yhteisellä kielellä, niin hän olisi sanonut minulle: "Mitä sie oikein hättäilit, täältä Siperian portilta se siun matkailufiilis löytyy!"
En olisi koskaan uskonut, että kadottaisin kutkuttavat matkailufiilikset, jotka ovat olleet minulle viime vuodet kaikki kaikessa. Viime vuoden ja erityisesti alkuvuoden matkustustahti vei kuitenkin fiilikseni innostua matkailusta. Kadotin sen, mikä oli aina ollut minulle tärkeää. Kadotin seikkailijaluonteeni ja halun nähdä uutta. Tuli ähky.
En halunnut enää mennä lentokoneeseen, en nähdä vaivaa matkakohteiden eteen ja vihasin hotellien varaamista. Varsovassa laahustin pitkin katuja ja mietin, että kotona olisi ehkä ollut kivempaa. Italian kesälomareissun kuvia olen tuijottanut useasti, mutta en ole keksinyt vielä julkaisukelpoista sanottavaa. Blogin puolella on ollut hiljaisempaa, koska kadonnut intoni matkailuun on vaikuttanut myös haluun kirjoittaa matkatarinoita.
Ahdistuin keväällä yhä enemmän siitä, kun ahdisti, ettei matkailu enää tuonut sitä kuuluisaa piristettä elämään. Siitä oli tullut rutiininomaista. Ajatuskin kaupunkilomasta Euroopassa sai minut voimaan pahoin. Olisin halunnut Aasiaan. Joku voisi sanoa, että onpa siinä naisella ongelma. Siitä meinasi tulla itselleni ongelma, kunnes pysähdyin ja päätin rauhoittua. Lopulta diagnoosiksi määrittelin itselleni matkailuöverit ja lääkkeenä päätin rauhoittaa tilanteen ja ottaa hajurakoa lentokenttiin ja lopettaa matkahaaveilun. Näillä lääkkeillä matkailufiilis ei kuitenkaan palautunut ja aavistelin, että hommaan tarvittaisiin joku pieni seikkailu.
Sitten se tapahtui. Lento Kazaniin lähti viime perjantaina klo 23.55. Kahden puolen tunnin lennon jälkeen saavuttiin perille puoli kolmen maissa. Silmät olivat ristissä, mutta sisälläni kipristeli tuttu polte. Pimeä taksi alle ja suunta kohti hotellia. Aamuyöllä näin, kuinka punainen aamurusko alkoi sarastaa. Olin kaukana kotoa ja se tuntui hyvältä. Seuraavana päivänä hotellista ulos astuessani tajusin, että olin tosiaankin aivan uudessa paikassa.
Vastaan tuli kielimuuri, ihmeellisiä ruokia, upeita rakennuksia, siistejä katuja ja mielenkiintoisia sankaritarinoita. Kuulin Tatarstanin historiasta ja Iivana Julmasta. Sain tietää, että Lenin (joka erotettiin huonon käytöksen vuoksi) ja Tolstoi opiskelivat aikoinaan Kazanissa, jossa korkeakouluja on yli 40 kappaletta. Sytyin historiallisista faktoista ja kävin jopa museossa. Ihastelin kauniita kirkkoja ja moskeijoita, jotka kertoivat kaupungin olevan kahden pääuskonnon (ortodoksi- ja muslimiuskonnon) kohtauspaikka.
Kazanissa tunsin, kuinka iloiset matkailufiilikset nostivat päätään ja olin aivan innoissani kaikesta ympärillä olevasta. Mahassa matkaava pieni seikkailijakin viuhtoi tomerasti kuin iloiten kanssani uusista kokemuksista. Pääni pyöri kuin pöllöllä konsanaan, kun tarkkailin ihmisten elämää kaduilla. Olin niin onnellinen, kun mahaani kutkutteli innostavat ja ihanat matkailufiilikset. Tuli niin hyvä olo. Tänä aamuna syksyiseen Helsinkiin saapuessani edes kurja sää ja aikainen aamu (klo 6.00) ei saanut hyvää fiilistäni laskemaan. Olin väsynyt, mutta niin onnellinen. Eksoottisempi matkakohde oli juuri se, mitä tarvitsin.
Tästä reissusta tulette kuulemaan vielä. Tässä kuitenkin esimakua reissusta kuvien muodossa.
