Isä, minä rakastan sinua.

Mietin pitkään, mikä voisi olla ensimmäinen blogitekstini. Sellainen, joka myös avaisi hiukan näppäimistöä näpyttävän naisen elämää. Koska haluan keskittyä lempiasioihini, kuten matkailuun, elämään, hyvinvointiin ja luontoon ja tähän päivään, tuli minulle mieleen heti se kaikkein tärkein ihminen eli isä, jonka kanssa olen saanut matkata vauvasta asti tätä elämää eteenpäin. Tänään vietetään isänpäivää, joten haluan sanoa muutaman sanasen isyydestä.

Tänään isänpäivänä, on monessa jutussa ollut mukana isyyden rooli tänä päivänä. Muun muassa Riikka Venäläinen kirjoittaa hienon jutun tämän päivän Hesarissa siitä, onko sillä mitään merkitystä onko lapsen vanhempi mies vai nainen (http://www.hs.fi/kotimaa/a1383972592190?jako=29dddf9ba93b083de71cd3dc08418dd6&ref=tw-share). Venäläinen unohtaa biologiset erot ja keskittyy ajattelemaan vanhemmuutta kokonaisuutena, jossa sukupuolella on pieni merkitys. Mutta silti yhteiskunta ruokkii vanhemmuudessa eroja. Äidille kerrotaan enemmän kuin isälle ja isää pidetään jotenkin automaattisesti "kauempana" olevana vanhempana. Nykyisin isille on mahdollisempaa pitää perhevapaita ja osallistua enemmän pienen lapsen hoitoon. Ei ole enää naisten "tehtävä ja rooli" olla kotona yksin lapsen kanssa, vaan roolit voidaan vaihtaa ja isäkin voi jäädä kotiin. Tämä ei ole vain naisten tasa-arvoa, vaan miesten tasa-arvoa vanhempina niin kuin Venäläinen kirjoittaa. On aika tehdä isyydestä yhtä tärkeää kuin äitiydestä. Onneksi hallitus on päättänyt selvittää vanhemmuuden kustannusten tasaamisen eri vaihtoehdot. Olen itse tämän kannalla, sillä olen sitä mieltä, että isä ja äiti ovat yhtä tärkeitä vanhempina ja heillä pitää olla samat oikeudet. Entinen "isät tuo ruoan pöytään, nainen hoitaa lapsia kotona" ajattelu kirskahtaa korvaan. Toki toivon, että kun saan ensimmäisen pienoikaiseni joskus niin saan olla mahdollisimman paljon hänen kanssaan, mutta samoja oikeuksia vapaiden pitämiseen toivon isälle.

Olen itse pienestä pitäen ollut se iskän tyttö, joka kampeaa isän kainaloon aina pelottavan paikan tullen ja joka vielä tänäkin päivänä soittaa hädän tullessa ja jos pienikin asia on vinossa. Miksi olen kääntynyt aina isän puoleen? Miksi en ole soittanut äidilleni? Mistä se ero johtuu, että osoittautuu enemmän joko äidin tai isän lapseksi? Minulle äiti on aina ollut äiti, joka on se elämän peruspilari, joka tuntee jokaikisen tunneryöppysi. Äiti samaa verta ja hyvin samanlainen. Mutta isä on aina ollut se "iskä", kaikkein paras ja läheisin henkilö, joka on komentanut, pitänyt kovaa kuria ja kyseenalaistanut omia tekemisiäni. Mutta silti aina luottanut minuun ja arvostanut! Kulkenut hiukan ylpeänä kadulla omasta tytöstään, joka on aina halunnut kulkea omia latujaan kyselemättä paljon muilta mielipiteitä. Isä on ollut auktoriteetti, jota olen pienestä asti katsonut ihaillen. Isä on opettanut minulle paljon elämästä ja ollut aina paikalla, kun olen apua tarvinnut. En ketään ihmistä tässä maailmassa arvosta niin paljon kuin omaa isääni, joka on mahdollistanut niin paljon ja katsonut parhaaksi antaa minun kulkea niitä polkuja, jotka olen itse valinnut. Ehkä siksi, että olen isäntyttö, arvostan isyyttä samalla tavalla kuin äitiyttä.

En usko, että lapsi pystyy automaattisesti sanomaan, että molemmat vanhemmat olisivat yhtä "tärkeitä". Toki molemmat vanhemmat ovat rakkaita, mutta aina se toinen vanhempi on se läheisempi, jolle kuiskaa korvaan sellaisia salaisuuksia, joista toinen vanhempi ei tiedä. Isistä ajatellaan usein, että he ovat hiljaisia mörököllejä, joille ei usko puhua omista asioistaan. Se on pötypuhetta. Kuinka moni isä arvostaakan sitä, että oma lapsi uskaltaa puhua asioistaan?

Vaikka vanhemmuus olisi tasa-arvoista niin ei se silti sitä lopulta ole. Mutta aina voidaan edistää vanhemmuuden tasa-arvoa.

Näin isänpäivänä haluankin sanoa, että menkää halamaan isäänne tai soittakaa hänelle. Rakastaa isää niin kuin äitiä. Jos jossain haluaisin tänä päivänä olla niin oman isäni kanssa juomassa päiväkahvia ja juoruamassa kylän tapahtumista.

Hyvää isänpäivää kaikki isät!